Sota-ajan muonitus

Tiistai 6.10.09

Kyllä minä olen enemmänkin Maria kuin Martta. Näin ainakin olen aina ajatellut. Kesällä Aulikki kyseli minulta, lähtisinkö mukaan Marttoihin. Minä tietysti vastasin myöntävästi, elämälle uteliaana ihmisenä. Ja kun jokin asia on minulle outo, pyrin ottamaan mahdollisuuksien mukaan siitä selvää, ainakin silloin kun asia vähänkin kiinnostaa minua. "Maria-tyyppisenä", tämä siis lainausmerkeissä, olen aina pitänyt Martta-liiton touhuja jollakin tavalla mystisinä. Siihen suuntaan, että ajatella miten jotkut jaksavat ja pystyvät ja osaavat... Isoäitini Lyyli Maria, äitini äiti siis, oli mielestäni Martta-tyyppi niin Maria kuin hän oikeasti toiselta etunimeltään olikin. Lyyli Maria oli aikoinaan KOP:n prokuristi, nuorena hän oli kotikylällään vaikuttajanainen, lotta sota-aikana. Eläkkeelle jäätyään hän hoiti kotiamme yksinhuoltaja-äitimme käydessä töissä pitkää päivää, mummo ompeli meille vaatteita, leipoi, hoiti keskuslämmityksen omakotitalossamme, loi jopa lumia pihalta jne.

Jos sanon omat ajatukseni suoraan, niin oma äitinikin oli Maria-tyyppinen, niin paljon kuin hän töitä meidän lastenkin hyväksi elämässään teki. Äiti moitti minua aina haaveilijaksi. Sitä ehkä olinkin ja olen, vaikka pienestä asti olen kyllä saanut osallistua tai joutunut osallistumaan moniin kotimme töihin. Vanhimpana lapsena nuorempien sisarusten hoitamiseen, kaupassa kävin jo 8-9 vuotiaana sekä lähikaupassa ja että linja-autolla Raisiosta Turussakin asti, kun piti Puutorin varrelta sekatavarakaupasta hakea jotain. Ja 13-vuotiaana olin paljon äidin kioskissa myymässä Littoisten hiekkarannalla.

Tiistai-iltana lähdin Marttoihin. Illan aiheena oli "Sota-ajan muonitus". Siitä en tosiaan etukäteen paljon tiennyt. Sen verran kuitenkin, että kaikesta oli silloin pulaa. Äitini vatsa reistaili, kun lanttua piti usein syödä, sekin usein puoliraakana. Äitini oli vasta 14-vuotias sodan alkaessa. Isäni oli sodan alkaessa 19 ja sodan loppuessa 25-vuotias. Hän oli niitä nuoria miehiä, jotka joutuivat tai pääsivät Laguksen komppaniaan. Lapin sodassa isäni oli motissa, ruokaa ei ollut muuta kuin joku sokeripala. Haavoittunutta kaveriaan hän kantoi jossain Lapin soilla, kuumuudessa, sääsket purivat käsiä, jotka olivat haavoittuneen kaverin veressä. Isäni oli siis vain 19-vuotias sodan alkaessa. Viisivuotta sodassa, muonitus, josta illan puhuja tänään Martoissa kertoi, aiheutti sen, että hampaat heiluivat. Äitini kertoi syöttäneensä sodasta palanneelle puolukoita niin paljon kuin mahdollista ja niin isäni hampaat lakkasivat heilumasta ja säilyivät.

Illan puhuja oli Anneli Pranttila, sota-aikana pikkulotta. Hän kertoi monia asioita sota-ajan muonituksesta, mutta valitettavasti tiedot olivat ns. "virallisia", joita paikalla olevat sota-aikana lottina palvelleet 80-90 -vuotiaat naiset pitivät todella kummallisina ja puistelivat vähän väliä päätään. Kovin hyvältä tuo muonitus Pranttilan kertomana kuulostikin. Ja täytyy minunkin sanoa, vaikka omat tietoni ovat todella niukkoja, niin jotain lisättävää tuohon muonitusasiaan varmasti olisi ollut noilla "oikeilla" paikalla olleilla lotilla, jos aika olisi riittänyt. Valitettavasti "ilta loppui kesken" ja piti lähteä sieltä, jotta paikan vahtimestari sai sulkea ovet ja pääsi hänkin illaksi kotiin.

Ei varmasti turhaan sanota, että "armeija marssii vatsallaan". Huonokuntoisten nälkäisten miesten joukko ei ole missään parhaimmillaan. Siksi onkin sanottava, että voimme kiittää Jumalaa siitä, että maamme sai pitää itsenäisyyden. Ajatelkaa, viisi vuotta sotaa! Isälläni ei ollut nuorena miehenä vielä mitään koulutusta, siksi hän sai jääkärinä konekiväärikomppaniassa raahata polkupyörää ja yli 20 kiloa painavaa asetta vaikka millaisissa olosuhteissa "siellä jossakin" lähes tiettömillä taipaleilla viisi pitkää loputonta vuotta.

Päällimmäiseksi minulle jäi mieleen Pranttilan toteamus, että 2/3 sodassa menetetyistä sotilaista menehtyi joko suoraan tai välillisesti keripukkiin, kulkutauteihin ja haavoittuneista osa välskärien raakoihin hoitotoimenpiteisiin .