Mikä tekee päivästä hyvän

Perjantai 16.10.09

Kiireisinä päivinä saa juosta tukkaputkella aamusta iltaan. Lomapäivä on päivä, jolloin voi unohtaa kiireet. Ei tarvitse ajatella tehokkuutta, ei tuijotella kelloa. Ja jos mahdollista voi itsekkäästi keskittyä omiin asioihinsa, toiveisiinsa, unelmiinsakin. Minulla nuo ruuhkavuodet ovat muutenkin jo takana, ei tarvitse arkisin viedä ennen töihin menoa lasta päiväkotiin, lomapäivinä pitää huolehtia vain kissasta ja koirasta.

Mikä sitten tekee päivästä hyvän? Jokainen päivä on erilainen, joten kerronpa nyt tästä päivästä ja siitä, mikä teki tästä päivästä hyvän.

Turhautumiselta vältyin hyppäämällä tänään ratikkaan ja katselemalla taas kerran ohimennen ihmisiä, tietysti vältän tuijottamista. Useimmat eivät edes huomaa omissa touhuissaan, että katselen heitä.



Kivointa minusta on seurata Jasminen ikäisten nuorten puuhia. Joskus juttelenkin noin vain junassa, bussissa, ratikassa, ties missä nuorten kanssa. Toisinaan mietin, millainen itse olin 18-19 -vuotiaana. Joidenkin nuorten nenärenkaita, kulmalävistyksiä ja kielikoruja ihmettelen. Harvemmin heille itselleen. Ehkä tuo nuorten seuraaminen on osa surutyötäni, kun Jasmine ei enää ole täällä kanssani.

Itseasiassa olisi kiva olla vielä itsekin kaksikymppinen. Nyt ottaisin asiat ihan toisin. Stressaisin vähemmän. Ymmärtäisin monien elämän valintojen ehdottomuuden ja tärkeyden. Kyselisin lähisukulaisilta enemmän asioista, joista nyt tässä iässä olen kiinnostunut, mutta en silloin nuorena ollut, kun molemmat mummoni elivät, kun kaikki setäni ja tätini elivät, kun vanhempani elivät.

Tänään oli lämmin päivä. En tiedä, johtuiko se siitä, että olin kaivanut talvitakkini naftaliinista (kuvaannollisesti) vai mistä. Olin melkein kuumissani. Joka tapauksessa ei satanut räntää eikä tuullut jäätävästi pohjoisesta kuten esimerkiksi viime keskiviikkona.

Ajelin lähijunalla, tulin kotiin ratikalla. Monenlaista saa kaupungilla nähdä perjantaina. Juttelin yhden nuoren myyjän kanssa Stieg Larssonista. Hän jopa tarkisti netistä, joka hänellä oli siinä myyntitiskillä käytössään, mihin Larsson nuorehkona miehenä niin yllättäen menehtyi. Puhuimme myös Larssonin testamenttiin liittyvästä kiistasta. Tällaiset ihmisten kohtaamiset ovat mukavia arkipäivän keskellä.

Tänään en käynyt tutussa kahvilassa syömässä keittoa, niin kuin usein teen. En viitsi aina tehdä kotona ruokaa ja kantapaikastani saa lähes aitoa kotiruokaa suht edullisesti, tosin vain keittoja. Mutta oikeastaan ne eivät ole minulle VAIN vain, sillä pidän keitoista. Kun lautasellinen maksaa 3,80 euroa, niin ei se paljon halvemmaksi tulisi kotonakaan tehtynä ja yksi kukkura lautasellinen riittää minulle kerrallaan. Kotona tulisi tehtyä kattilallinen. Ei tarvitse lämmittää samaa keittoa kotoa jääkaapista seuraavana päivänä, vaan voin käydä ko. kahvilassa syömässä taas uutta keittoa. Ruokalistalla päivästä riippuen aina kaksi vaihtoehtoa, kalakeittoa, jauhelihakeittoa, kaalikeittoa tai lihakeittoa ja torstaisin on usein hernekeittoa ja pannukakkua. Minä tosin en syö pannaria. Kunhan tästä ryhdistäydyn, alan itse tehdä keitot ja muut sörsselit. Pistä ylijäävät pakkaseen ja syön sitten kun on tarvis.

Kirjastossakin on mukava poiketa. Käväisin tänäänkin. Lastenosastoa käyn usein ihailemassa. Siellä on monia satuhahmoja isoina paperiveistoksina ja pehmoleluina. Tässä kameran uumenista muutama kuva tähän blogiin. Pääkirjastossa on myös runokirjojen huone. Kokonaista kolme seinällistä runokirjoja, suomalaisia ja muunkin kielisiä. Lehtiä on myös suuret määrät.

Tavarataloissa on mukava kierrellä ja katsella. Välttämättä en osta mitään. Katselen vain. On muotia, uutuuksia, kauniita vaatteita ja esineitä. Kirjaosastolla voi vilkaista uutuuskirjoja ja kenties ostaa jonkin tarjouskirjan. Tänään vilkaisin isä Puhemiehen tyttären ikäisen vaimon uutuutta. En pitänyt kannesta. Tosi vanhanaikainen typografia. Runot ilmaisevat aika paljon tuosta naisesta, ilmeisen laskelmoivaa tyyppiä. Pitäisi lukea kaikki runot, jotta voisin sanoa enemmän. Nyt en välittänyt laittaa siihen rahojani.

Kerään runokirjoja ja jos sellainen on tarjouksessa, niin ehdottomasti se lähtee mukaani, varsinkin jos hinta on todella edullinen.

Viimeisimpiä runokirjaostoksiani ovat olleet Arto Mellerin Runot, Sevenpokkari maksoi vitosen.

Tänään ostin Pekka Kejosen kootut runot, Eletyt - Runot 1965 - 2000, WSOY 2001, hintaan 4,95. Sivuja siinä on peräti jotain 632.

Törsäsin myös uutuuslehden nimeltä Evita, kun se maksoi nyt 2,50, normaalisti tuon 7,80 euroa, mikä on tavallisin aikakauslehden hinta nykyisin. Yleensä en osta kalliita aikauslehtiä, jollei niissä ole jotain nimenomaista juttua, jonka takia haluan lehden itselleni. Monesti saan milloin mistäkin noin kuukauden viiveellä vaikka mitä aikauslehtiä ihan liiankin kanssa.

Evitassa kerrottiin kymmenestä ruoasta, jotka puhdistavat kehoa. Lehdessä on myös mielenkiintoinen artikkeli D-vitamiinista ja ihmisen sisäisestä kellosta. Minulla ei todellakaan ole ns. kiurumutaatiota eli en mene nukkumaan kello 8 illalla enkä nouse ylös kello neljä aamuyöstä. En nyt sentään pöllömutaation edustajakaan kai ole eli en mene säännöllisesti nukkumaan kello neljä nuku sitten koko päivää. Tai mistä sen tietää, jos tilaisuus olisi, maalaisin ja kirjoittelisin ehkä kaiket yöt ja nukkuisin sitten päivät? Aamu-uninen kyllä olen ja kahdeksaksi töihin meneminen ei minusta ole kaikkein mukavinta, koska joudun heräämään niinä aamuina jo kuuden maissa.

Tuosta uudesta lehdestä vielä sen verran, että ihmettelen, mistä ostajia ja tilaajia riittää niille kaikille lehdille, joita Suomessa ilmestyy. Ja että vielä uuttakin lehteä pukkaa, nytkin lama-aikana. Ei ihme, että lehdet ovat niin kalliita.

Tänään en tavannut ketään ystävistäni. X:n kanssa vaihdettiin jokunen sana puhelimessa. Mies oli vaihtamassa autoonsa talvirenkaita. Olemme nykyisin hyviä ystäviä ja meillä on kirjoittamaton YYA-sopimus.

Sain tänään lahjaksi CityShoppari-etukortin, joka tuli tosiaan yllättävän myöhään Divaani, lehden kylkiäisenä. Tilasin Divaani-lehden loppuvuoden numerot joskus elokuussa kesätarjouksena. Muita lehtiä minulle ei nykyisin tilattuna tulekaan. Hesarin tilaamisenkin lopetin jo ammoin, kun aamuisin unenpöpperössä vain kävelin sen yli, työpaikan lehteä sitten vilkaisin, jos aikaa sattui olemaan. Lähinnä tuosta kalliista lehdestä tuli jätepaperia talomme paperinkeräyslaatikkoon. CityShopparia tietysti hyödynnämme ystävieni kanssa koko loppuvuoden. Mikäs minun on nyt kysyessä lähtisikö joku syömään tai kahville ulos kanssani, kun etukortilla saa monesta paikasta ruoan tai kahvia kaksi yhden hinnalla.

Tässä tämä tältä päivältä. Viimeinen syyslomapäivä meni mukavasti ja viikonloppu edessä. Tietysti mikä tahansa muukin päivä voi olla hyvä, ei ole pakko olla lomapäivä.

Sota-ajan muonitus

Tiistai 6.10.09

Kyllä minä olen enemmänkin Maria kuin Martta. Näin ainakin olen aina ajatellut. Kesällä Aulikki kyseli minulta, lähtisinkö mukaan Marttoihin. Minä tietysti vastasin myöntävästi, elämälle uteliaana ihmisenä. Ja kun jokin asia on minulle outo, pyrin ottamaan mahdollisuuksien mukaan siitä selvää, ainakin silloin kun asia vähänkin kiinnostaa minua. "Maria-tyyppisenä", tämä siis lainausmerkeissä, olen aina pitänyt Martta-liiton touhuja jollakin tavalla mystisinä. Siihen suuntaan, että ajatella miten jotkut jaksavat ja pystyvät ja osaavat... Isoäitini Lyyli Maria, äitini äiti siis, oli mielestäni Martta-tyyppi niin Maria kuin hän oikeasti toiselta etunimeltään olikin. Lyyli Maria oli aikoinaan KOP:n prokuristi, nuorena hän oli kotikylällään vaikuttajanainen, lotta sota-aikana. Eläkkeelle jäätyään hän hoiti kotiamme yksinhuoltaja-äitimme käydessä töissä pitkää päivää, mummo ompeli meille vaatteita, leipoi, hoiti keskuslämmityksen omakotitalossamme, loi jopa lumia pihalta jne.

Jos sanon omat ajatukseni suoraan, niin oma äitinikin oli Maria-tyyppinen, niin paljon kuin hän töitä meidän lastenkin hyväksi elämässään teki. Äiti moitti minua aina haaveilijaksi. Sitä ehkä olinkin ja olen, vaikka pienestä asti olen kyllä saanut osallistua tai joutunut osallistumaan moniin kotimme töihin. Vanhimpana lapsena nuorempien sisarusten hoitamiseen, kaupassa kävin jo 8-9 vuotiaana sekä lähikaupassa ja että linja-autolla Raisiosta Turussakin asti, kun piti Puutorin varrelta sekatavarakaupasta hakea jotain. Ja 13-vuotiaana olin paljon äidin kioskissa myymässä Littoisten hiekkarannalla.

Tiistai-iltana lähdin Marttoihin. Illan aiheena oli "Sota-ajan muonitus". Siitä en tosiaan etukäteen paljon tiennyt. Sen verran kuitenkin, että kaikesta oli silloin pulaa. Äitini vatsa reistaili, kun lanttua piti usein syödä, sekin usein puoliraakana. Äitini oli vasta 14-vuotias sodan alkaessa. Isäni oli sodan alkaessa 19 ja sodan loppuessa 25-vuotias. Hän oli niitä nuoria miehiä, jotka joutuivat tai pääsivät Laguksen komppaniaan. Lapin sodassa isäni oli motissa, ruokaa ei ollut muuta kuin joku sokeripala. Haavoittunutta kaveriaan hän kantoi jossain Lapin soilla, kuumuudessa, sääsket purivat käsiä, jotka olivat haavoittuneen kaverin veressä. Isäni oli siis vain 19-vuotias sodan alkaessa. Viisivuotta sodassa, muonitus, josta illan puhuja tänään Martoissa kertoi, aiheutti sen, että hampaat heiluivat. Äitini kertoi syöttäneensä sodasta palanneelle puolukoita niin paljon kuin mahdollista ja niin isäni hampaat lakkasivat heilumasta ja säilyivät.

Illan puhuja oli Anneli Pranttila, sota-aikana pikkulotta. Hän kertoi monia asioita sota-ajan muonituksesta, mutta valitettavasti tiedot olivat ns. "virallisia", joita paikalla olevat sota-aikana lottina palvelleet 80-90 -vuotiaat naiset pitivät todella kummallisina ja puistelivat vähän väliä päätään. Kovin hyvältä tuo muonitus Pranttilan kertomana kuulostikin. Ja täytyy minunkin sanoa, vaikka omat tietoni ovat todella niukkoja, niin jotain lisättävää tuohon muonitusasiaan varmasti olisi ollut noilla "oikeilla" paikalla olleilla lotilla, jos aika olisi riittänyt. Valitettavasti "ilta loppui kesken" ja piti lähteä sieltä, jotta paikan vahtimestari sai sulkea ovet ja pääsi hänkin illaksi kotiin.

Ei varmasti turhaan sanota, että "armeija marssii vatsallaan". Huonokuntoisten nälkäisten miesten joukko ei ole missään parhaimmillaan. Siksi onkin sanottava, että voimme kiittää Jumalaa siitä, että maamme sai pitää itsenäisyyden. Ajatelkaa, viisi vuotta sotaa! Isälläni ei ollut nuorena miehenä vielä mitään koulutusta, siksi hän sai jääkärinä konekiväärikomppaniassa raahata polkupyörää ja yli 20 kiloa painavaa asetta vaikka millaisissa olosuhteissa "siellä jossakin" lähes tiettömillä taipaleilla viisi pitkää loputonta vuotta.

Päällimmäiseksi minulle jäi mieleen Pranttilan toteamus, että 2/3 sodassa menetetyistä sotilaista menehtyi joko suoraan tai välillisesti keripukkiin, kulkutauteihin ja haavoittuneista osa välskärien raakoihin hoitotoimenpiteisiin .