Itsekidutusta

Sunnuntai 1.11.09

Tänään tuli vietettyä taas aikaa "Kotisohvan elokuvateatterissa". Katsoin vihdoin kolmannen osan venläisen ohjaajan Sergei Bondarchukin Leo Tolstoin Sota ja rauha -teokseen perustuvasta filmauksesta. Lainasin sen kirjastosta ja olen uusinut lainauksen monta kertaa, koska halusin katsoa filmin, mutta aina on ollut jotain muuta tekemistä.

Ohhoijaa, pakkomielteet vievät joskus tolkuttomasti aikaa. Olin nimittäin päättänyt katsoa kyseisen elokuvan viimeiseen minuuttiin asti, eli kaikki viimeiset 147 minuuttiakin. Niin sitten sain ruudun täydeltä sotaa vanhanajan tyyliin yli kaksi tuntia. Jos olisin tosiaan tiennyt, että tuo kolmas osa sisältää lähes pelkästään tappelemista, raakuuksia, kauheita julmuuksia ja hirveyksiä, joita ei sanoin halua edes kuvata, en olisi tuhlannut aikaani enää tuohon elokuvan loppuosaan. Odotin jotain muuta, jotain paljon enemmän. Jollekin ns. sotahullulle tuon kaiken katsominen voisi tehdä hyvää, näkisi kaiken sodan ja väkivallan mielettömyyden.

Vaikka en vielä ole aivan ikäloppu, olen elämässäni kuullut ja nähnyt tarpeeksi väkivallan mielettömyyttä. En enää välitä enemmästä missään muodossa, en elokuvina, en kirjallisuutena saati sitten todellisuudessa, vaikka eihän nykyisessä informaatioyhteiskunnassa voi noilta asioilta välttyä. Kiitos Jumalalle, että Suomessa on rauha. Isoäitini ehti elämänsä aikana nähdä ja kokea monta sotaa, koska hän oli syntynyt 1898.

Jos tuon kolmannen osan joku haluaa katsoa, niin itsekidutusta se on minun mielestäni. Korkeatasoinen toteutus ei muuta asiaa miksikään. Hirveä elokuva.