Kuva: Vanha postikortti Uudeltakirkolta
Lauantai 3.1.2009
Nyt jo kolmas päivä uutta alkanutta vuotta. Aurinko paistaa ja ilma on kirkas. Pakkasta kymmenisen astetta. Lunta ei missään täällä pääkaupungin seudulla. Kevättä toivoen ja odotellen yritän järjestellä tyttäreni tavaroita pois. Väkisin ajatukset käyvät hänessä. Mietin hänen keskenjäänyttä elämäänsä ja ikävä tuntuu joskus liian vaikealta kestää. Kun ihmisen elämä päättyy, ennen kuin se on kunnolla alkanutkaan, sitä ihmettelee kaiken tarkoitusta. Taas pitää vain itse elää eteenpäin.
Mitenkähän äitini jaksoi? Hän oli vasta 14-vuotias, kun joutui oman äitinsä kanssa lähtemään sotaa pakoon. Hänen isänsä, minun isoisäni siis, oli hukkunut 27-vuotiaana. Äitini oli tuolloin ollut vasta kaksi vuotias. Sotaa pakoon he lähtivät, äitini ja hänen äitinsä, minun isoäitini siis, polkupyörillä Koivistolta ajamaan. Äidillä pyörän tarakalla jotain vähäistä, mitä mukaan saattoi ottaa ja isoäidilläni pyörän takana pankin papereita - mitä lie ollutkaan - jotka hän tunnollisena työntekijänä ja pankin prokuristina halusi pelastaa ja joista hän katsoi olevansa vastuussa - viis omista tavaroista. Ajokilometrejä kertyi nuorelle tytölle sateessa ja välillä metsässä rämpien ja ojien pohjalla piilossa pommituksilta. Mummoni oli silloin 41-vutias. Taakse jäi koti Karjalassa. Sotilaat polttivat talot Humaljoella. Poltetun maan taktiikkaan kuului, ettei viholliselle pitänyt jättää majapaikkoja. Sinne Koiviston Humaljoelle he saivat vielä kerran palata ja yrittää aloittaa uudestaan ja sitten lähteä pakolaisina taas omilta mailtaan, kun sota uudelleen vyöryi yli Kannaksen.
Kuva: Vanha postikortti Koiviston rantatieltäEvakkona oli kestettävä toisten nurkissa kaikki häpäisy, emakoiksi haukkuminen ja sodalta pelastuneen vähäisen omaisuudenkin varastaminen. Talossa, jossa he olivat jossain vaiheessa, omistajat ottivat kaikki karjalaisten tavarat, joita jollakin konstilla oli saatu sodalta pelastettua. Esivanhemmillani, isoäitini vanhemmilla, oli Koivistolla iso maatalo, peltoja, karjaa, metsiä. Sotakorvaukset niistä olivat olemattomat. Tyhjästä piti aloittaa karjalaisille vihamielisillä paikkakunnilla, missä emakot muka pilasivat ilman. Olenpa vielä itsekin aikuisiällä tavannut ihmisen, joka haukkui sotaa pakoon Karjan Kannakselta lähteneitä suomalaisia venäläisiksi, jotka muka röyhkeästi tulivat tänne ihmisten kiusaksi.
Isäni oli sodassa viisi vuotta. Hän oli 19-vuotias, kun sota alkoi. Myös hänen lapsuuskotinsa jäi Karjalaan, Uudenkirkon Inoon. Siellä ei taloja poltettu ja olen itsekin käynyt Inossa ja nähnyt isäni kotimökin samoin kuin olen käynyt Humaljoella ja nähnyt äitini lapsuusmaisemat. Äitini lähti neljä vuotta sitten Taivaan kotiin, missä asiat ovat hyvin. Siellä on nyt pikku Jasminekin.
Viime viikolla vanhin serkuistani otti minuun yhteyttä. Hänellä on todettu rintasyövän etäispesäkkeitä maksassa. Hänellä todettiin rintasyöpä viisi vuotta sitten, se uusi kuitenkin vuoden päästä ja hän sai silloin sytostaattihoidot uudestaan. Nyt ensi maanantaina, ylihuomenna hänellä alkavat taas sytostaattihoidot.
Koskettava on äitisi ja isoäitisi tarina. Olen pahoillani serkkusi puolesta, minunkin serkullani oli viime vuonna rintasyöpä ja toivotaan, että se ei uudistu.Toivotan sinulle parempaa alkanutta vuotta ja paljon voimia.
VastaaPoistaNiin.
VastaaPoistaEn osaa muuta sanoa kuin alkutekstisi sanoma toi mieleeni Kari Rydmanin laulun "niin kaunis on maa"
Kiitos, Yaellan, toivotan sinulle myös kaikkea hyvää kuten myös Sinulle Murphy. Tyttäreni siunaustilanteessa kanttori lauloi tuon Rydmanin laulun.
VastaaPoistaVarmasti ajatuksesi käyvät tyttäressäsi. Vaikka minä olen ihan uppo-outo, olen usein ajatellut teitäkin. Semminkin, kun olen joskus itsekin ollut inhimillisesti ajatellen liian varhain pois kutsutun siunaustilaisuudessa, useammassakin.
VastaaPoistaKyllä sitä usein joutuu todeksi elämään tänäänkin laulattamani virren: "Päivä vain, ja hetki kerrallansa".
Voimia Marja-Leena, tyttäresi ja samalla sinun kohtalosi raastaa sydäntä, asia on niin vaikea että vaikka tahtoisin kaikin mahdollisin tavoin sinua lohduttaa niin en osaakaan, en löydä sanoja.
VastaaPoistaJos sanoisin että tiedän miltä sinusta tuntuu niin valehtelisin, ja rehellisesti sanon, etten haluakaan tietää, en ole varma kestäisinkö sitä tunnetta. En osaa kuvitella mitään raskaampaa. Sydämestäni toivon sinulle voimia.
Minun isäni hukkui 30-vuotiaana, olin silloin 8-vuotias tyllerö, sisareni minua 2 vuotta nuorempi.