Muistopäivä

Keskiviikko 21.10.09

Tämä päivä 21. lokakuuta on ollut minulle tärkeä päivä. Äitini Alli Irene nimittäin syntyi 21.10. 1925. Jos hän vielä eläisi, täyttäisi hän tänään 84 vuotta. Vuosikymmeniä, hänen ollessaan vielä hyvässä kunnossa, suunnistimme aina jos mahdollista 21. lokakuuta hänen luokseen kukkakimpun ja lahjapaketin kanssa ja aina äiti oli ovella vastassa hyvän tuulisena kauniissa kodissaan. Viimeiset vuodet äiti asui meidän kanssamme. Hän menehtyi aivoinfarktiin. Nyt hänen poismuutostaan luotamme Taivaan kotiin on jo viisi vuotta.

Tällaisena päivänä muistelen häntä ja on tietysti ikävä. Muistan, miten hän aina jaksoi toivoa ja odottaa tulevaisuudelta hyviä asioita. Hän oli optmisti elämänsä vaikeuksista huolimatta.

Hän oli vasta 14 vuotias, kun sota alkoi ja hän joutui äitinsä kanssa marraskuisessa säässä polkupyörällä lähtemään Koiviston Humaljoelta evakkoon. Jotain olen kirjoittanut noista asioista blogissani viime keväänä. Äitini oli jäänyt orvoksi isästään parivuotiaana, jolloin hänen isänsä, oma isoisäni, oli hukkunut Suomenlahteen 27-vuotiaana.



Tämä kuva on otettu ymmärtääkseni vuonna 1926 tai 1927, jolloin äitini oli vuoden tai kahden ikäinen. Kuva ei ole oikein hyvänlaatuinen, koska olen skannannut sen valokopiosta. Jos se olisi selvempi, niin siinä näkyisi oikealla äidin isän käsi, joka siinä tukee tuolilla seisovaa pientä tyttöstään.


Koiviston yhteiskoulun I lk vuonna 1937. Kuva näkyy klikkaamalla isompana.
Sota väritti koko äitini nuoruusvuodet. Koulunkäyntikin oli vaikeaa sodan takia.

Olen poiminut esiin tuosta luokkakuvasta äitini ja hänen edessään olevan kummitätini Hilkan. He ovat tuossa luokkakuvassa 11-12 -vuotiaita.







Tässä äitini on Sylvi-serkkunsa häissä 1.5.1938 Kuva näkyy klikkaamalla isompana.
Olen pikkukuvaan poiminut äitini tuosta hääjoukosta.




Tässä pari kuvaa, joissa äitini on kummitätini Hilkan kanssa uimarannalla Humaljoen Maitomäellä vuonna 1942. Äitini oli tuolloin vasta 17-vuotias.



Isäni ja äitini avioituivat sodan päätyttyä. Äiti oli silloin 19- ja isäni 24-vuotias. Isäni oli sanonut, ettei häneltä sotaleskeä jää. Minä synnyin, kun rauha oli vihdoin taas Suomessa ja kuulun suuriin ikäluokkiin.

Vanhempani olivat sota-aikana kirjeenvaihdossa ja kirjeitä muistan olleen kaksi kenkälaatikollista. Molempien vanhempieni kirjeet olivat tallessa lapsuudessani, mutta niiden myöhemmistä vaiheista en tiedä. Sisäreni sanoo äidin polttaneen ne joskus siihen aikaan, kun itse opiskelin Helsingissä. Olisin halunnut lukea ne kirjeet ja äiti jopa lupasi, että saan ne aikuisena. Vaan hänenhän ne olivat.



Tässä kuvassa äitini on Koivistolla kello 5 aamulla, jolloin taas oli lähdettävä pois kotoa ja jätettävä vasta uudestaan aloitettu elämä siellä. Vuosi on 1944.
Tässä alimmassa kuvassa äitini on kotonaan Helsingissä Riki-kissa sylissään joskus 1980-luvun puolivälin jälkeen.

Taas liian vakava

Kuva: Vanha postikortti Uudeltakirkolta

Lauantai 3.1.2009

Nyt jo kolmas päivä uutta alkanutta vuotta. Aurinko paistaa ja ilma on kirkas. Pakkasta kymmenisen astetta. Lunta ei missään täällä pääkaupungin seudulla. Kevättä toivoen ja odotellen yritän järjestellä tyttäreni tavaroita pois. Väkisin ajatukset käyvät hänessä. Mietin hänen keskenjäänyttä elämäänsä ja ikävä tuntuu joskus liian vaikealta kestää. Kun ihmisen elämä päättyy, ennen kuin se on kunnolla alkanutkaan, sitä ihmettelee kaiken tarkoitusta. Taas pitää vain itse elää eteenpäin.

Mitenkähän äitini jaksoi? Hän oli vasta 14-vuotias, kun joutui oman äitinsä kanssa lähtemään sotaa pakoon. Hänen isänsä, minun isoisäni siis, oli hukkunut 27-vuotiaana. Äitini oli tuolloin ollut vasta kaksi vuotias. Sotaa pakoon he lähtivät, äitini ja hänen äitinsä, minun isoäitini siis, polkupyörillä Koivistolta ajamaan. Äidillä pyörän tarakalla jotain vähäistä, mitä mukaan saattoi ottaa ja isoäidilläni pyörän takana pankin papereita - mitä lie ollutkaan - jotka hän tunnollisena työntekijänä ja pankin prokuristina halusi pelastaa ja joista hän katsoi olevansa vastuussa - viis omista tavaroista. Ajokilometrejä kertyi nuorelle tytölle sateessa ja välillä metsässä rämpien ja ojien pohjalla piilossa pommituksilta. Mummoni oli silloin 41-vutias. Taakse jäi koti Karjalassa. Sotilaat polttivat talot Humaljoella. Poltetun maan taktiikkaan kuului, ettei viholliselle pitänyt jättää majapaikkoja. Sinne Koiviston Humaljoelle he saivat vielä kerran palata ja yrittää aloittaa uudestaan ja sitten lähteä pakolaisina taas omilta mailtaan, kun sota uudelleen vyöryi yli Kannaksen.
Kuva: Vanha postikortti Koiviston rantatieltä
Evakkona oli kestettävä toisten nurkissa kaikki häpäisy, emakoiksi haukkuminen ja sodalta pelastuneen vähäisen omaisuudenkin varastaminen. Talossa, jossa he olivat jossain vaiheessa, omistajat ottivat kaikki karjalaisten tavarat, joita jollakin konstilla oli saatu sodalta pelastettua. Esivanhemmillani, isoäitini vanhemmilla, oli Koivistolla iso maatalo, peltoja, karjaa, metsiä. Sotakorvaukset niistä olivat olemattomat. Tyhjästä piti aloittaa karjalaisille vihamielisillä paikkakunnilla, missä emakot muka pilasivat ilman. Olenpa vielä itsekin aikuisiällä tavannut ihmisen, joka haukkui sotaa pakoon Karjan Kannakselta lähteneitä suomalaisia venäläisiksi, jotka muka röyhkeästi tulivat tänne ihmisten kiusaksi.
Isäni oli sodassa viisi vuotta. Hän oli 19-vuotias, kun sota alkoi. Myös hänen lapsuuskotinsa jäi Karjalaan, Uudenkirkon Inoon. Siellä ei taloja poltettu ja olen itsekin käynyt Inossa ja nähnyt isäni kotimökin samoin kuin olen käynyt Humaljoella ja nähnyt äitini lapsuusmaisemat. Äitini lähti neljä vuotta sitten Taivaan kotiin, missä asiat ovat hyvin. Siellä on nyt pikku Jasminekin.
Viime viikolla vanhin serkuistani otti minuun yhteyttä. Hänellä on todettu rintasyövän etäispesäkkeitä maksassa. Hänellä todettiin rintasyöpä viisi vuotta sitten, se uusi kuitenkin vuoden päästä ja hän sai silloin sytostaattihoidot uudestaan. Nyt ensi maanantaina, ylihuomenna hänellä alkavat taas sytostaattihoidot.