Tunnelukoista ja kuolemasta

Sunnuntai 25.10.09

Laitan tähän muutamia sivustoja tunnelukkoasiasta. Sururyhmiä ei Suomessa ole näköjään moniakaan. Läheisensä menettäneille on kyllä joissain seurakunnissa, mutta ilmeisesti ihmiset eivät mene niihin, vaikka joillekin niistä varmaan olisi apua. En tiedä, olisiko minulle. Jasminen kuolemasta on nyt kohta vuosi.

Heräsin aamulla siihen, että itkin. Olin nähnyt sen tilanteen unessa uudestaan, jossa Jasmine Terho-kodissa lakkasi hengittämästä.

Äitini kuolinvuoteen ääressä olimme yhdessä sisareni kanssa. Äidin poislähtö oli toisenlainen kuin Jasminen. Hän ei samalla lailla vain lakannut hengittämästä ja ikäänkuin vaipunut uneen ja tajuttomuuteen rauhallisesti ennen kuolemaansa, vaan hänen elintoimintojensa lakkaaminen aiheutti monenlaisia kouristuksia. Sen tähden ajattelen, että hänellä saattoi olla tuskia siinä loppuvaiheessa, koska hän ei ollut kuten Jasmine Terho-kodin hyvien lääkärien hoidossa, vaan hänet oli siirretty yksinkertaisesti sairaalan sivuhuoneeseen kuolemaan. Hän oli täysin tajuissaan, kun tulimme, mutta aivoinfarktin takia hän ei kyennyt puhumaan, ojensi vain kättään meille. Kun elintoiminnot lakkasivat, hän putosi siinä edessämme ikäänkuin elämästä kuolemaan "tajuissaan". Kuluiko siinä puoli tuntia tai tunti vai enemmän, en osaa sanoa, koska olimme varmasti itse jonkinlaisessa shokissa. Mutta ei hänen kuolinkamppailunsa ihan minuutissa mennyt.

Olen alkanut ajatella, että hän olisi varmasti tarvinnut kivun lievitystä. Mitään sellaista hänelle ei ilmeisesti Helsingin Marian sairaalassa annettu. Kaikki tapahtui kylläkin aika lyhyessä ajassa, mutta ei niin nopeasti, että kivunlievitystä ei olisi tarvittu. Jotain outoa siinä hoidossa kaikenkaikkiaan oli. Äiti oli mielestäni täysin hereillä ja sitten alkoivat kouristukset. Lääketieteellinen ilmoitus oli sairaanhoitajan suusta, että sisäelimet lopettivat yksi kerrallaan toimintansa. Silloin en vielä tiennyt mitään saattohoidoista, en kivun lievityksistä, enkä ollut koskaan kuullutkaan Terho-kodista. Ymmällämme vain katsoimme äidin kärsimyksiä hänen siirtyessään ajasta ikuisuuteen..

Nykyisin yritetään Suomeen saada eutanasiaa, armomurhaa. Mutta kuka sitten valvoo tuota asiaa. Nykyisinkin vanhuksien "annetaan" kuolla eli jätetään hoitamatta, mikä on varmasti rinnastettava jonkin asteiseen murhaan.

Olisi parempi kehittää saattohoitoa, jolloin kuoleva saisi kivunlievitystä ja hoitoa asianmukaisesti. En tarkoita, että pidettäisiin koneilla väkisin hengissä, vaikka olisi jo aivokuollut.

Ilmoittauduin yhteen sururyhmään, mutta kuulin sitten, ettei sitä ehkä kuitenkaan pidetä, koska siihen ei ole tulijoita. Luulisi, että nykyaikana, jolloin avioeroja on valtavasti, työpaikat menevät alta ja lama kuristaa, surutyötäkin tehtäisiin hartiavoimin. Tässä kohtaa pitäisi kai naurahtaa.

Taitaa ollakin niin, että kieriskelemme vähän jokainen jonkinlaisissa tunnelukoissa, vahvoissa tai heikommissa. Emmekä osaa tietä ulos.

Tässä testi, jonka tekeminen auttaa käsittämään, missä vaiheessa sitä milloinkin on.

Tunnelukot
Tunnelukkotesti
Skeematerapia
Leffaterapia

Elämän sillalla tänäänkin

24.1.09

"Ajattelin ajatuksia, jotka sopivat minulle,
kävelin metsässä, ja puista satoi pisaroita päälleni,
tulin milloin mihinkin ja tiesin,
että aina olin oikeassa paikassa. "
Pentti Saarikoski

On aikoja, jolloin tulee kutsuja häihin ja kastejuhliin, syntymäpäiville ja juhliin muuten vain. Sitten tulee aikoja, jolloin kuljetaan haudalta toiselle ja tarvitaan paljon nenäliinoja, ennen kuin suru ja ikävä on voitettu ja voidaan katsoa kirkkain silmin jälleen tulevaisuuteen ja olla kiitollisia siitä, että kerran Taivaan kodissa on monta omaista vastassa.

Tyttärelleni jätin jäähyväiset marraskuussa, joulukuussa poistui setäni tästä maailmasta ja nyt tammikuussa sai lähes omaan sukupolveeni kuulunut sukulainen kotiinkutsun. Näin me kuljemme tätä elämän tietä, emmekä tänään tiedä, joko huomenna olemme ylittäneet sillan tästä maailmasta kirkkaampaan valtakuntaan. Kukaan ei tarkalleen tiedä, milloin on tullut lähdön aika.

Jospa voisimme olla aina sydämemme "matkalaukku" valmiiksi pakattuna täynnä toivoa, uskoa ja luottamusta Jumalan hyvyyteen ja suuruuteen, ettei Hän kadota ainuttakaan omaansa, vaan "...kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat, niiden, jotka hänen aivoituksensa mukaan ovat kutsutut.” Room. 8:28

Nämä kaksi kaukaisempaa sukulaistani ovat jääneet minulle aika vieraiksi. Heidän elämänsä ovat vain silloin tällöin hiukan sivunneet omaani. Toivon, että he ovat osanneet turvautua omalla kohdallaan Jeesuksen sovitustyöhön ja saavat nyt iloita kaikesta kauniista ja hyvästä Vapahtajan luona.

Lehitraot - näkemiin Jasmine

29.11.08 lauantai

"Sinun silmäsi näkivät minut jo idussani. Minun päiväni olivat määrätyt ja kirjoitetut kaikki sinun kirjaasi, ennen kuin ainoakaan niistä oli tullut."
Ps. 139:16

Emme sano hyvästi, vaan näkemiin, lehitraot.

Viime päivinä mielessäni ovat toistuvasti kaikuneet sanat: LEHITRAOT! LEHITRAOT! Niin usein, että minun oli tarkistettava tuon sanan merkitys. Olen joskus opetellut hiukan hebreaa, mutta vuosien varrella lähes tyystin unohtanut oppimani.

On lohdullista voida sanoa rakkaalle ihmiselle lehitraot, näkemiin. Nämä jäähyväiset eivät ole lopulliset. Kaipaus ja ikävä jää, mutta kerran tapaamme. Ero ei ole iankaikkinen. Jokaisella meillä on vain yksi elämä, eikä se koskaan ole kovin pitkä. Kerran, kun oma maallinen elämämme päättyy, saamme tavata kaikki rakkamme Jumalan iankaikkisuudessa, kaikki, jotka ovat uskossa Jeesukseen lähteneet tästä ajallisesta maailmasta, kaikki, jotka ovat ymmärtäneet muuttaa ajallisen elämänsä iankaikkiseksi elämäksi Jumalan meille kaikille tarjoaman armon ja Jeesuksen sovitustyön kautta. Näin uskon ja luotan siihen, että Jasminea vastassa on jo ollut joukko sukumme uskossa tästä ajasta pois siirtyneitä. Toivon todella, että sukupolvesta polveen moni omaiseni on saanut uudestisyntyä ja omistaa uskon Jeesukseen.

Silti minua itkettää ja on kauhean ikävä Jasmine-tyttöä, jonka kanssa tiiviisti vietin nämä viimeisimmät lähes kolme vuotta jakaen hänen kanssaan ilot ja surut.



Eniten minua ovat nyt lohduttaneet sanat: "mitä silmä ei ole nähnyt eikä korva kuullut, mikä ei ole ihmisen sydämeen noussut " (1.Kor. 2:9) on Jumala valmistanut niille, jotka häntä rakastavat. Tiedän, että tämä Raamatun kohta tarkoittaa nimenomaan Jeesuksen sovitustyötä, niin ainakin sen asiayhteydestään ymmärtäisin, mutta jotenkin ajattelen sen heijastavan myös ilmoitusta siitä, millaista iankaikkinen elämä on Jumalan luona. Siis varmasti jotain mahtavan ihanaa. Jotain sanoin kuvaamattoman upeaa!
Ajattelen, että ne, jotka lähtevät kuoleman kautta taivalliseen elämään, saavat osakseen jotain niin hienoa, että tämä matoinen ja rankka ihmiselämä kipuineen ja suruineen vaihtuu johonkin suurenmoiseen, niin ettei minun tarvitse surra pienen tyttöni kohtaloa, vaan hänellä on kaikki hyvin nyt.

Vaikka luopuminen onkin vaikeaa, vaikka itkettää välillä hirveästi ja tuntuu tyhjältä, niin varmasti Jumala, joka on keksinyt luoda näin ihmeellisen olennon kuin ihminen, tietää, mitä tekee. Minun ei tarvitse olla huolissani.