Viime aikoina olen lueskellut ihmisten blogeja. Monilla on paljon vaikeuksia, henkilökohtaisia huolia ja työttömyyttä, sairautta, kimurantteja ihmissuhteita ja milloin mitäkin ikävyyksiä. Oman navan ympärillä sitä meikäläinenkin useimmiten pyörii.
Eräs epäkohta on kuitenkin erityisesti puhutellut minua. Se on vanhusten itsemurhat. Yhteiskuntamme on aina ollut kova ja heikompia sortava. Kuitenkin itse olen jo kotikasvatuksessa saanut opastuksen vanhempien ihmisten kunnioittamiseen. En tiedä tuleeko se karjalaisista sukujuuristani. Isovanhempani ja omat vanhempani olivat siirtokarjalaisia. Isäni perheessä oli vielä käytäntönä teititellä vanhempia. Jopa isäni ja kaikki setäni ja tätini teitittelivät isäänsä ja äitiänsä. Minä lapsenlapsena sain aina sinutella mummoa ja äijää, siis isoisää (Karjalassa sanottiin isoisää äijäksi, eikä siinä ollut mitään halventavaa). Myös omana kouluaikanani samoin kuin saamassani kotikasvatuksessa opetettiin tervehtimään, antamaan istumapaikka vanhemmalle ja monia muita sosiaalista elämää helpottavia käytöstapoja.
Muistankin, miten hämmästynyt olin, kun eräskin opiskelukaverini avioiduttuaan ennen minua ja saatuaan kaksi lasta peräjälkeen, antoi lastensa puhutella itseään etunimeltä. Näillä lapsilla ei ollut isää eikä äitiä, vaan äiti oli Tarja ja isä oli Olli. He olivat kuulemma lastensa parhaat kaverit. Elettiin kaikkien auktoriteettien jalustalta pudottamisen aikaa. Nämä vanhemmat pudottivat myös itsensä jalustalta.
No, asiasta voidaan olla monta mieltä niin kuin miestäkin, mutta tämän kasvatuksen hedelmiä opetin itse koulussa valmistuttuani aikanaan. Sitä samaa hedelmää koulut kantavat vieläkin. Tietysti itse asia on hyvinkin monisyinen, eikä voi suoraan sanoa, mikä asia juontaa juurensa mistäkin. Mutta yksi tärkeä yhteiskuntaa jo sangen paljon murentanut seikka on tuo auktoriteettien täydellinen romahduttaminen. Arvot ovat hakusessa monella muullakin tavalla, totta, mutta vanhusten pahoinvointiin on aika puuttua.
Meiltä todellakin puuttuu rakkautta kanssaihmisiämme kohtaan. Ja vanhuksia kohtaan erityisesti. Ne mummojen ryöstäjät ja potkijat kun eivät ole ainoat. On paljon hiljaista pahoinpitelyä. Itse olen jossain vaiheessa ollut myös lyhyen aikaa vetämässä mm. dementikkojen askartelupiiriä eräässä vanhusten hoitolaitoksessa. Sain nähdä, miten vanhukset saatiin unilääkkeillä yms. pidettyä siinä kunnossa, ettei tarvittu monia hoitajia. Tokkuraiset, uniset vanhukset pysyivät asemissaan.
Tätä kaikkea aloin ajatella luettuani näitä :Tarja Tallgvistin blogi: Vanhusten itsemurhat, vaiettu häpeä
Olli Valtonen
Kuva: Porstuan albumit
"Vanhusten itsemurhien syyt - valehdellaanko vaikenemalla" oli kansanedustaja Tarja Tallqvistin aiheena Vammaisyhdistys Pornaisten Erityiset ry:n yleisötilaisuudessa Aurinkomäen palvelukeskuksessa 20.1.2009. ...Lähtökohtana oli tilastotieto, jonka mukaan Suomen yli 65v-ikäryhmästä lähtee ihminen joka toinen päivä oman käden kautta taivasmatkalle. Tarja Tallqvistin ja yleisön sekä ammatilliset että omaiskokemukset virittivät vilkkaan keskustelun ikäihmisten elämästä, kohtaloista ja hoidosta. Vanheneminen Suomessa on useille vähemmän iloinen asia, jossa päivän ainoa valopilkku on kiireisen ja väsyneen hoitajan hymy."
Tämä sitaatti on Pornaisten porstuasta, joltain sivulta, mutta sopii tähänkin yhteyteen:
"...poliitikot puhuvat siitä myönteisesti mutta vain puhuvat. Kuinka monta meidän 200 kansanedustajasta on oikeasti vakavasti otettavia. Vai käveleekö kansanedustajien yli vaaleista toiseen säilyvä virkamieskunta." (Aiheena myös: Vaikeavammaiselle henkilökohtainen avustaja NYT!)
Nimimerkki Pappa ehdotti viime syksynä avuksi teleterapiaa.
Itsemurhat maailmassa
Olen käynyt lukemassa näitä sivujasi.
VastaaPoistaTaas kirjoitat tärkeästä asiasta.
Kiitos kommentista. Toivon, että yhä useammat huomaisivat vanhusten heikon aseman yhteiskunnassamme ja asialle todella alettaisiin tehdä jotain konkreettista.
VastaaPoistaHyvä kirjoitus! Minutkin kasvatettiin kunnioittamaan vanhempia ja olen siitä kiitollinen.Vaikka itse nuoruudessani kapinoin hieman vanhempien auktoriteettia kohtaan, olen siitä näin vanhempana vain tyytyväinen ja myös poikani olen kasvattanut auktoriteetilla.Ei musta vanhempien pidä olla lastensa parhaimpia kavereita, ei ainakaan lapsuusvuosina.
VastaaPoista